sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Hengähdyspaikka

Täällä Kainuussa, noin 65 kilometrin päässä kotoani on yksi aivan erityinen paikka, erityinen ainakin minulle. Paikka on minulle muiden silmin katsottuna mummolani, mutta minulle itselleni se on paljon enemmän. Se on suuri osa tarinaani ja ehkä vielä suurempi osa minua ja sitä, miksi olen juuri tällainen. 


Luulisi, ettei Venäjän rajan lähellä, Kainuun korpien keskellä, olisi juuri mitään muuta kuin päättymättömiä karuja hiekkateitä, joiden varrella ei asu ketään sekä loppumattomia tylsiä mäntykankaasta muodostuvia metsiä. Itse olen kuitenkin oppinut tuntemaan Kainuun korpien keskellä sijaitsevan mummolani monimuotoisen ympäristön ja historian kuluneiden vuosien aikana, eikä mikään voi enää elämässäni korvata sitä kaikkea.





Suhteeni hengähdyspaikkaani


Suhteeni tähän erityiseen paikkaan on ollut läheinen ja merkittävä minun lapsuudestani asti. Kun synnyin, asuimme Oulussa ja kun lähestyin kahden vuoden ikää, muutimme Lahteen. Vaikka matkaa mummolaani oli Lahdesta 600 kilometriä ja Oulusta 300 kilometriä, menimme lomilla ja viikonloppuisin mummolaani aina sen ollessa mahdollista. 




Nuoreksi kasvettuani olen huomannut, että maatila on ollut oiva paikka oppia vastuulliseksi ja työtä tekeväksi ihmiseksi. Maatilalla päivä on alkanut aikaisin ja heti aamupalan jälkeen ovat alkaneet päivän työt. Laiskottelulle, jouten ololle, televisiolle, pelaamiselle eikä muulle viihteelle ole ollut juurikaan aikaa. Kaikkien töiden ohessa olen oppinut käyttämään erilaisia laitteita ja työvälineitä jo alle kouluikäisenä. Niistä taidoista on myöhemmissä elämänvaiheissa ollut paljon hyötyä. Olen myös saanut oppia hieman vanhanaikaisia käsitöitä, kuten rukilla langan kehräämistä ja kangaspuilla mattojen tekemistä. En väitä, etteivätkö ihmiset nykyään enää edeltäviä asioita tekisi, mutta ainakin historianopettaja yläasteella hämmästeli kerrottuani, etteivät rukit ole jääneet täysin historian kirjoihin, koska ainakin me teemme kotona itse lankaa lampaanvillasta ja koirankarvoista. 


Yläasteikäisenä suhteeni mummolaani tiivistyi entisestään, kun aloin viettää siellä lomia ja viikonloppuja yksin tai enoni ja tätini kanssa. Syy lisääntyneeseen mummolassa viihtymiseeni yläasteikäisenä, löytyy murrosiästä ja itseni etsimisestä. Yläasteelle mentyäni kaveripiirit, harrastukset ja monet muutkin asiat muuttuivat. Halusin olla paljon yksin ja päästä irti arjesta. Silloin vielä mummolassani ei ollut nettiä, joten paikanvaihdos muutaman päivän ajaksi kotoani sinne muutti  todella montaa asiaa väliaikaisesti. Siellä sain todella hengähtää, sekä miettiä kuka olen ja mitä odotan tulevaisuudeltani.











Kulunut vuosi

Koirien kanssa jäällä

Viime syksynä aloimme tätini kanssa viestitellä jostakin asiasta, kunnes huomasimme, että voisimme viettää aikaa enemmän toistemme kanssa. Tätini haki minut heti seuraavana perjantaina kotoani ja lähdimme yhdessä ajamaan mummolaani, eli hänen kotitilallensa. Minun ja tätini välit eivät ikinä ole olleet huonot, mutta emme ole asuneet samalla paikkakunnalla, joten yhteisen ajan viettäminen siihen asti oli ollut melko vähäistä. Viime syksystä lähtien olemme olleet lähes joka toinen viikonloppu viettämässä aikaa yhdessä. Sen takia viimeisen vuoden aikana maatila ja sen lähiseutu onkin ollut elämässäni hyvin isossa roolissa. 





Itsensä tärkeäksi tunteminen


Teemme yhdessä tilalla paljon fyysistä työtä vuodenajasta riippuen. Teemme halkoja, istutamme ja nostamme perunoita, haravoimme ja paalaamme niitettyä heinää, levittelemme aumalle tuorerehua, hoidamme lehmiä ja koiria ja huolehdimme kahden talon siivoamisesta. Työn määrä ja työn raskaus ei kuitenkaan haittaa vaikka se joskus viekin mehut koko kropasta, koska työ antaa minulle mahdollisuuden kokea yhden kolmesta minulle tärkeimmästä tunteesta, eli saan tuntea itseni tarpeelliseksi. Se, että saan olla toiselle avuksi ja se, että kuulen kiitoksen, jolla oikeasti on merkitystä, on minulle tärkeää. Raskas työ siis vie fyysistä energiaa, mutta antaa ainakin tuplaten takaisin psyykkistä energiaa.



Itseni tärkeäksi tunteminen, muutaman päivän ajaksi maiseman vaihtaminen, arjesta pois pääseminen, sukulaisten näkeminen ja luonnon keskellä oleminen, ovat henkisen jaksamisen kannalta minulle tärkeitä asioita. Toivonkin siis, että saisin tulevaisuudessakin viettää aikaa rakkaimassa paikassani ja palata näille seuduille asumaan ammattiin kouluttautumisen jälkeen. 




Tällainen paikka on siis osittain vaikuttanut siihen, kuka minä olen ja minkälaisia elämänarvoja minulla on. 

Onko teillä jotain vastaavanlaisia paikkoja?

torstai 4. toukokuuta 2017

Aloitus || 4.5.2017

Istuin eilen illalla koulupöytäni ääressä. Niin kuin usein muulloinkin, olin todella väsynyt. Niin väsynyt, etten jaksanut tehdä koulutehtäviäni, enkä oikein mitään muutakaan, mitä olin koulupäivän aikana suunnitellut tekeväni. En silti halunnut mennä nukkumaan, eihän kello ollut vielä edes yhdeksää. Katselin ikkunasta pihalle ja huomasin meidän koiran istuvan häkissään yksinäisenä, piristystä vailla. Nousin ylös, laitoin eteisessä olevat kengät jalkaan ja kävelin häkille. Avasin oven, menin häkkiin ja istuuduin koiran kopin katolle. Voi sitä riemun määrää, mikä pienen koiran koko olemuksesta säteili! Häntä heilui, koira hyppi ja tärisi onnesta. Piristimme toinen toisiamme ihan vain sillä, että olimme toistemme seurssa ja aistimme rakkauden, jota ihmisen ja koiran välillä on. Sitä on paljon, loputtomasti. Voi kuinka suuri rikkaus on omistaa koira! 

Palattuani istumaan hieman pirteämpänä koulupöytäni ääreen ymmärsin, että nyt on se hetki! Olin miettinyt blogin perustamista neljä vuotta..neljä vuotta! Kamalan pitkä aika. Yhden blogin olen kerran jo perustanut, mutta ensimmäisen kirjoituksen jälkeen se jäi unholaan. Viime aikoina minulla on kuitenkin ollut usein sellainen olo, että tahtoisin kirjoittaa, joten tiesin oikean hetken olevan käsillä. En minä tässä mitään menetäkkään, jos tänne kirjoitan.

Syitä siihen, miksi en ole viimeisten parin kuukauden aikana perustanut blogia, vaikka vakasti sitä olenkin harkinnut, on paljon. 
- Olen miettinyt mitä kirjoittaisin? En halua jakaa tänne kaikkea elämästäni ja tiedän että rajan veto julkisen ja yksityisen tiedon välille ei aina ole helppoa. 
- Olen miettinyt pitääkö kukaan tekstistäni? Minun tehtäväni ei kuitenkaan ole miellyttää muita ja kirjoittaa vain aiheista, jotka ovet suuressa suosiossa. Kirjoitan siitä, mikä itseäni kiinnostaa ja mistä kirjoittaminen on minulle luontevaa. 
- Muistanko kirjoittaa tarpeeksi usein? Eihän täällä tietääkseni sakoteta siitä, jos jättää kirjoittamatta. Kirjoitan kun sille tuntuu. Joskus pari teksti päivässä, toisinaan kuuakuden tauolla. Enhän minä osaa ennustaa, en siis tiedä miten tämä alkaa sujua. 
- Opinko käyttämään Bloggeria? Muutkin ovat oppineet, joten uskon minunkin oppivan, kun vain käytän hieman aikaa asioiden tutkimiseen ja kokeilemiseen. 
Teen siis blogia fiilisten mukaan. Tosissaan, muttei vakavasti!

Mistä sitten kirjoitan?

Vielä en tarkkaan tiedä minkälaista tekstiä tänne kirjoitan ja mitä aiheita käsittelen. Tykkään pohtia paljon erilaisia asioita ja koen eri tilanteet kaikkien asitien kautta. Mietin usein sitä, mitä ihmiset tekevät ja miksi he tekevät niin, ihan yksilötasosta maailmanlaajuisiin asioihin. Mietin eri tilanteissa usein sitä, mille minusta ja muista tuntuu? Mitä ihmiset näkevät ja kokevat? Mikä heille jää mieleen tilanteesta ja mitä tilanteesta voi oppia? Mietin siis paljon ihmisen olemista ja siitä tämä blogin nimi Uppoutuneena olotilaan tuleekin. 

Kirjoitan tänne ns. normaaleja blogitekstejä, joissa kerron päivistäni, tapahtumista tai jostain muistoista. Kirjoitan myös tarinoita ja runoja, sekä mielipidekirjoituksia hyvän aiheen sattuessa kohdalle. Vaikka aiemmin sanoin, että kirjoitan vain asioista, mitkä itseäni kiinnostaa, niin minulle saa toki ehdottaa aiheita. Otan niitä avoimin mielin vastaan! Valokuvaan fiiliksen mukaan eri tilanteita ja kauniita katseen vangitsevia tilanteita, joten valokuvia pyrin liittämään kaikkiin kirjoituksiini.

Tästä se lähtee! 


P.S. Saa antaa vinkkejä aloittelijalle

Hengähdyspaikka

Täällä Kainuussa, noin 65 kilometrin päässä kotoani on yksi aivan erityinen paikka, erityinen ainakin minulle. Paikka on minulle muiden silm...